Suomi kielellä

On pimeä tammikuinen perjantai. Odotan side silmillä, että minut johdatetaan hämärään saliin. Suussa maistuu havumetsä. Jostain suljettujen ovien takaa kuuluu eteeristä helinää. Luvassa on erikoinen ateria.

On pimeä tammikuinen perjantai-ilta. Tuijotan epävarmana kännykkääni. Olen rauhallisella omakotitalo-alueella jossain Porvoon laitamilla, mutta en ole lainkaan varma siitä, mitä etsin. Mikään ei viittaa siihen, että täällä jossain järjestettäisiin illallistapahtuma, jota etsin.

Tarkistan kännykästä osoitteen ja saamani ohjeen: verstasrakennus talon sisäpihalla, kuulemma vanha makkaratehdas. Pähkäilen portilla, kun paikalle astelee onneksi muitakin tulijoita. Lähden kiertämään taloa heidän kanssaan. Takapihan suojista löydämme vanhan kivirakennuksen ja sen kylkeen rakennetun varaston. Ovenpielessä palaa tuulessa lepattava lyhty. Tämä sen täytyy olla: Luita, puita ja lusikoita -illallinen.


Makuja pimeässä

 

Sisääntulo on tärkeää. Heti kynnyksellä saamme havumetsältä tuoksuvan ja maistuvan tervetuliaislusikallisen. Se on täyteläinen ja vivahteikas ruokahalun herättäjä. Meitä pyydetään jättämään takki naulakkoon ja kännykkä parkkiin. Tästä illallisesta ei otetakaan Instagram-päivityksiä.

Silmämme sidotaan ja meidät johdatetaan yksitellen hämärään verstaaseen.

"Viisi askelmaa", minua opastetaan kädestä pitäen. Kynnys, käännös, pyörähdys. Saa istua… Istun haparoiden pirttipenkille. Joku istuu jo vasemmalla puolellani. Pian penkki keinahtaa, kun joku ohjataan oikealle. Oma tila tuntuu tärkeältä, kun sitä ei hallitse itse.

Silmät peittävän kankaan läpi näkyy kynttilän tuiketta ja salissa liikkuvia varjoja. Jossain kauempana joku juttelee vierustoverinsa kanssa. Ilma tuoksuu savulta ja mausteilta. Selkäni takana joku kiertää helisten ja kilisten ympäri salia. Äänimaailma on eteerinen, lähes toismaailmallinen. Jossain käy ovi. Puheensorina vaimenee jännittyneeksi odotukseksi. Vähän kuin jouluna.


Pian varjo pysähtyy eteen ja käteeni painetaan lämmin kuppi ilman lusikkaa. Sieraimiin leijailee tuttu tuoksu. Ehkä sieniä? Maistan varovasti. Maku on täyteläinen ja polttelee mukavasti kitalaessa. En silti saa siitä aivan kiinni. Ilman näköaistia maut tuntuvat yhtä aikaa tutuilta ja vierailta. Keiton pinnalla on jotain rapeaa, ehkä mantelilastuja. Siemailen tyytyväisenä kuppini tyhjäksi. Salista kuuluu tyytyväistä maiskuttelua. 

Side riisutaan silmiltä ja tyhjät mukit kerätään poisSali on yllättävän pieni melko pieni ja matala. Kiviset seinät, halkeillut betonilattia, johon on maalattu erilaisia eläimiä. On hämärää, melkein pimeää. Salia valaisevat vain kynttilät ja keittiön ovesta ajoittain pilkahtava valo. Seinillä on värikkäitä ikonimaisesti tyyliteltyjä maalauksia.

Istumme penkeillä, tuoleilla ja jakkaroilla salin reunoilla. Lattiaa salin keskellä peittävät matot, joiden reunoille on aseteltu erilaisia kattiloita, kulhoja, nuijia, kapuloita, puita, luita, aterimia ja kaoottiselta näyttävä vyyhti johtoja, äänilaitteita ja mikitettyjä astioita ja asioita. Katosta roikkuu paperista tehtyjä pilviä.

Kaikki odottavat jotain tapahtuvaksi. Siellä täällä kuiskutellaan. Joku arvailee äskeisen keiton ainesosia (kurpitsaa, saan myöhemmin kuulla).

 

Aterian äänet

 

Äänitaiteilija Tatu Rönkkö hiippailee villasukissa salin keskelle. Keskittyneesti hän vääntelee ja loihtii laitteistaan esiin illan äänimaailman. Sitten hän tarttuu jouseen ja alkaa soittaa - luuta. Ilman täyttää suhina ja vinkuna, joka kiertyy toisteiseksi äänimatoksi. Jousi vaihtuu pian kapuloihin ja tunnelma täydentyy rytmillä.

Selväksi käy, että niin ruoan kuin tunnelman ja taiteenkin puolesta tallotaan niitä harvemmin kuljettuja polkuja. Musiikki on elektronisen äänimaiseman ja akustisen rytmin yhdistelmä, jossa soittimina toimivat kattilat, kulhot, aterimet ja perunanuijat, puikulat ja luuhelistimet. Välillä rytmi on kiihkeää ja shamanistista, välillä tyyntä kuin tunturien katveessa. Pariin otteeseen kipot ja kulhot lentävät korkeassa kaaressa ja laskeutuvat kilisten jalkoihimme.

Rönkön esiin loihtima musiikki soi taustalla tauoten tai hiljentyen, kun kokit avustajineen tarjoilevat seuraavat annokset. Ensin rapea peruna, jonka päällä on maistuva sienitäyte. Paahteinen makupala syödään käsin ja se uppoaa nälkäiseen kitaan nopeasti. Sitä seuraa pian voimakas palsternakan viipale, johon omena tuo makeutta ja puffattu ohra suutuntumaa. Hämärässä annosten kauneus jää sivuseikaksi. Maku sen sijaan korostuu.

"Tältä Suomi maistuu", ihastelee joku vasemmalla puolellani.


Aterimet ovat turhaa luksusta

 

Astioita ei tällä illallisella juuri tunneta tai tarvita. Lähes poikkeuksetta annokset syödään käsin tai voipaperin päältä. Se tuo iltaan hauskaa retkihenkeä ja korostaa ainutlaatuista tunnelmaa. Annokset eivät toista itseään makujen tai esillepanon puolesta. Briossin saamme tarjottimelta, mutta sen päälle kauhomme mätiä lusikalla suoraan kokin kourista. Käsityön laatu, tekijöiden taito ja leikkisä esillepano korostuvat jokaisessa annoksessa.

Syönnin lomassa musiikki jatkuu muuttuen ja kehittyen. On siirrytty kohti elektronisempaa äänimaisemaa, joka välillä ryöpsähtää intensiivisemmäksi ja rytmikkäämmäksi. Lepattavat kynttilät lisäävät eloisuutta. Jännitys on jo lauennut ja väki rupattelee rennosti. Koetan ottaa kuvia tilasta ja Rönköstä. On sovittu, että vieraita ei kuvata. Ei se pimeässä onnistuisikaan. Edes ruokia ei kuviin tahdo saada. Ei silti. Kuva ei välittäisi kokemusta.

Luonnon aineksia

 

Tarjoilijat ja kokit saapuvat sivuovesta tuoden uusia makupaloja. Silmätkin sidotaan taas hetkeksi, mikä lisää suutuntuman, makujen ja tuoksujen voimaa. Annos haukea ruishapankuoressa kera remouladen ja marinoitujen voikukannuppujen. Maut ovat voimakkaita ja miellyttäviä. Ilman näköaistia hapan tuoksuu entistä happamalta, ja rapea tuntuu tavallistakin rapeammalta. Remoulade on rasvaista ja paksua, täyteläisen öljyistä ja samalla kirpeää.

Seuraava annos herättää yleisössä pientä kuhinaa - tätä on ilmeisesti odotettu. Kokeilla on käsissään pakasterasia ja nippu pieniä kuusenoksia. Oksan karsittu pää kastetaan pieneen kulhoon ja kieritellään sitten pakasterasiassa. Oksa maistuu havulle, pihkalle ja tummalle sokerille. Kuorrutuksessa taas on hieman kirpakkuutta. Se melkein poksuu kielellä. Hämärässä en kunnolla näe kuorrutetta, mutta aavistan kyllä mistä on kyse: kuusenkäpytahnaa ja pakastettuja muurahaisia.

Jään pyörittelemään oksaa  kädessäni. Lattian keskellä estradilla Rönkkö jatkaa esitystään. Musiikki on jo rauhallisempaa elektronista äänimaailma.

Esiin tuodaan jälkiruoka. Se on keiton jälkeen ensimmäinen ateria, joka tarjoillaan astiasta. Rönkkökin saa eteensä lautasellisen valkosuklaamoussea, omena-marja-aroniahilloa ja tattikinuskia. Hän ei kuitenkaan syö pikku herkkuaan heti, vaan tarttuu jouseen ja soittaa sillä jälkiruokalautasta. Ruoalla ei saa leikkiä, mutta soittaa saa.

Kuin kiusallaan pääkokki Tsutsunen on jättänyt jälkiruoka-asetelmasta pois lusikan. Kuulen kanssaruokailijoideni pohtivan dilemmaa. En jää empimään herkun ääressä, vaan syön sen kuusenoksalla. Hyvin onnistuu. Valkosuklaan makuun sekoittuu hieman havua ja laavumuistoja. Tsutsunen itse kiertää salia ja nuolaisee malliksi lautastaan - ruoasta nauttimiseen ei tarvitse turhia rituaaleja.


 

Loppulaulu

 

Rönkkö lopettaa esityksensä villiin rummutukseen ja saa raikuvat aplodit. Tilaan sytytetään hieman valoja ja sisään kannetaan jättikokoinen harppu. Se ei meinaa mahtua sisään matalasta ovesta. Pienen asettelun jälkeen tilan emäntä taiteilija Laura Hynninen soittaa ja laulaa pienen runollisen kappaleen. Ääni jää kaikumaan tilan seiniin. 

Harpun helinän vaimettua kokit avustajineen astelevat esiin vielä viimeisen kerran. Tsutsunen esittelee illan ruoat, kokit, esiintyjät, avustajat ja isännät. Pääkokkina hän jää yhdessä äänitaiteilija Rönkön kanssa jututtamaan vieraita. Avustajat ja apukokit kiiruhtavat ujoina takahuoneeseen siivoamaan ja pakkaamaan tavaroita.

Suostuttelen Tsutsusen ja Rönkön kuvaan ja jätän heidät sitten huilimaan. Takana on valmisteluntäyteinen viikko ja pitkä työpäivä.

Lämpimän gallerian jälkeen ulkona tuntuu viileältä. Jännittävän ja intensiivisen illan jälkeen pimeä vaikuttaa seesteiseltä ja tyyneltä. Kuin aistit olisivat herkistyneet ja suussa maistuisivat yhä Suomen maut.

 

Lue lisää Jyrki Tsutsusen ruokafilosofiasta

 

Kirjoituksen lyhennelmä julkaistu POP Koivulehdessä 1/2020
Teksti ja kuvat: Tuomo Karvonen