Kun aikuisena vaihtaa alaa, kyse ei ole vain uuden tutkinnon suorittamisesta. Se on elämän suunnan kääntämistä kokonaan. Uuden tarinan kirjoittamista jo eletyn, koetun ja aiemmin opitun päälle.
Itse olin tästä uudesta alusta aidosti innostunut. Kun aloitin ensihoitajaksi opiskelun syksyllä 2021, näin vain asian valoisat puolet. Hyppäsin ilolla kohti uutta. Haasteet tulivat myöhemmin – mutta en silti kadu kovinkaan montaa hetkeä viimeisen neljän vuoden aikana.
Monimuoto-opinnot olisivat kyllä luultavasti sopineet elämäntilanteeseeni paremmin kuin päiväkoulu, mutta ruotsinkielisessä ammattikorkeakoulussa monimuodon mahdollisuutta ei ollut. En alussa miettinyt jaksamista, ajankäyttöä tai taloutta. Niistä tuli kuitenkin opintojen aikana pakollisia huomioitavia.
Kun koulu alkoi, minulla oli säästössä kolmen kuukauden elämiskulut. Rahoitin opintoni opintolainalla ja työnteolla. Ensin aiemmilla töilläni, myöhemmin sekä niillä että hoitajan sijaisuuksilla. Sitä en osannut huomioida, että ensihoitajan tutkintoon sisältyy yli vuoden verran palkattomia työharjoittelujaksoja, joissa tehdään täyttä päivää usea viikko kerrallaan. Työharkassa on oltava täysillä läsnä ja kun kaiken aikaa oppii uutta, on vuoron jälkeen olo kuin puristetulla tiskirätillä. Samalla olisi pitänyt selviytyä muusta arjesta ja huolehtia taloudesta. Usein työharjoittelupäivien jälkeen töiden miettiminen, saati tekeminen, ei houkutellut. Takaraivossa painoikin silloin kaiken aikaa ajatus siitä, että töitä on tehtävä kaksin käsin heti kun harjoittelu päättyy, jotta pääsen taas taloustilanteeni herraksi.
Kolmantena opiskeluvuonna uuvuin, eikä ihme. En itse huomannut sitä siinä hetkessä, eikä sitä nähneet läheisenikään. Asia ei mennyt niin, että yhtenä aamuna vain heräsin uupuneena, vaan tuo salakavala tila hiipii arkeeni askel askeleelta. Niin vaivihkaa, että ymmärsin sen vasta, kun palautuminen oli taas jo käynnissä.
Olen paljon pohtinut sitä, että jos opintojeni aikainen taloudellinen tilanteeni olisi ollut parempi, olisinko uupunut. Toki ylikuormitukseen vaikutti haastavien opintojen lisäksi myös muu elämä, eli perhe, koira, elämiskulut ja työt. Toipuminen kesti lähes puolitoista vuotta. Opinnot viivästyivät muutamalla kuukaudella, mutta maali näkyy jo.
En silti kadu alanvaihtoani, en edes nyt, kun hoitajien työtilanne on haastava. Siinä, että uskaltaa lähteä kohti jotain uutta mutta omalta tuntuvaa, on jotain erityistä. Haluan, että työlläni on merkitystä. Ja vaikka työskentelen tällä hetkellä ensihoidon sijaan sairaalassa osastolla, se hetki, kun potilas kysyy vuoroni päätteeksi, että “Olethan sä täällä huomenna?”, saa minut ajattelemaan, että kaikki on ollut ponnistelujen arvoista.
Nämä neljä vuotta ovat opettaneet sen, että kun alaa vaihtaa aikuisena, talous ei ole vain numeroita pankkitilillä tai rahaa lompakossa. Se on myös jaksamista. Säästöpuskuri ei ole luksusta, vaan rakkautta itseä kohtaan. Rahasuunnitelma ei ole suorittamista, vaan turvaa. Itsehän en kouluun mennessäni edes osannut kuvitella, että uupuisin, jolloin oli pakko jättää tilaa pysähtymiselle ja tekemättömyydelle, vaikka seurauksena oli se, että elintasoni laski ennestään.
Suurin osa luokastani valmistui kesäkuussa. Minulla on nyt marraskuussa enää yksi tentti jäljellä. Se, että ylitän maaliviivan omassa tahdissani, tuntuu kaikkien koettelemusten jälkeen melkein suuremmalta voitolta kuin se, että olisin valmistunut ajallani muiden kanssa. Kaikesta huolimatta haluan kannustaa sinuakin painamaan kaasua kohti omia unelmiasi, mutta en suosittele tekemään sitä jaksamisen kustannuksella. Kannattaa uskaltaa hypätä, mutta samalla kun on rohkea, voi olla suunnitelmallinen.
Minulla on yksi vinkki alanvaihtoa harkitseville, ja se tulee kantapään kautta opittuna: Suunnittele opintojen aikainen taloutesi niin, että sinulla on mahdollisuus ottaa välillä rauhallisemmin tai ihan jopa väsyä. Puskuri kannattelee silloin, kun opinnot vaativat enemmän kuin mitä osaa odottaa.
